Egypten

För två veckor sedan besökte jag Egypten tillsammans med riksdagens utrikesutskott. Jag blev ganska nedslagen och chockad över fattigdomen och eländet, rent ut sagt, i Kairo. Kontrasten mellan de fantastiska sevärdheterna i det Egyptiska muséet och pyramiderna å ena sidan och kaoset, fattigdomen och vanvården i Kairo å andra sidan var frapperande. Vägarna var avspärrade med betongblock och i centrum av Egypten fanns fortfarande stora tältläger av demonstranter som funnit där i över ett år.

Att arabvåren inte lett till det folket trodde blev helt klart för oss, visserligen var det väl ingen som trodde att förändringen till ett stabilt demokratiskt samhälle skulle ske över en natt. Nu pågår presidentval och förhoppningsvis kan man efter det börja planera för framtiden. Vi träffade representanter för utrikesutskottet, utrikesministern, ordförande för människorättighetskommittén m.fl. Utrikesutskottets parlamentariker var ganska optimistiska och ville ge oss bilden att man vet vad man gör och att man har en medveten politik. De andra var mera pragmatiska och betonade oron och problemen. Ingen hade en klar uppfattning om vad som kommer att hända i framtiden.

I brist på möjligheter att driva en långsiktig politik cirkulerar rykten om lagar som försvagar kvinnors ställning och ökar radikala islamiska inslag. Kvinnor som har en position säger att det är omöjligt att det skulle gå så. Jag hoppas kvinnorna har rätt. Det parlament som valdes efter Mubaraks regim har bara nio kvinnor. Man är långt ifrån ett demokratiskt och jämlikt samhällsskick. Livet har inte hittills blivit lättare för den stora folkmajoriteten som krävde en förändring, bättre levnadsförhållanden, demokrati och inflytande. Om några dagar klarnar det vem som blir Egyptens president. Förväntningar på den personen är stora och utmaningarna enorma.

På tal om eutanasi...

Nyligen svarade jag på följande sätt på frågor angående eutanasi som en finsk skolelev hade skickat till mig.

Eutanasia tai armomurha on sellainen teko tai tekemättä jättäminen, mikä aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman. Maissa, jossa eutanasia on hyväksytty, on sen tarkoituksena ollut yleensä henkilön oma tai lähiomaisten toive lopettaa sietämätön kärsimys ennen kuolemaa. Suomen lainsäädäntö ei tunne eutanasiaa käsitteenä. Mielestäni armomurhaa ei voida käsitellä ainoastaan siten, että joko on sen puolesta tai vastaan. Asia ei ole näin yksinkertainen.

Eutanasia on jo käsitteenä hankala, koska on olemassa eri eutanasian muotoja. Esimerkiksi tilanne, jossa ihmiselle päätetään olla tekemättä hoitotoimenpidettä, joka pitäisi hänet kauemmin elossa, on aivan erilainen kuin niin sanottu aktiivinen eutanasia, jossa ihmisen elintoiminnot päätetään lopettaa hänen omasta tahdosta. Aktiivinen eutanasia edellyttää yleensä ulkopuolisen kuolinapua.

RKP on todennut, että kaiken hoidon lähtökohtana on oltava niin sanottu potilaan itsemääräämisoikeus. RKP:n mielestä potilaan tahto ja lääkärin ammattitaito tulisi myös tulevaisuudessa olla lähtökohta hoitotarpeen arvioinnille. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että potilasta on kuunneltava ja hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Potilaalle ei saa antaa sellaista hoitoa tai tehdä sellaisia toimenpiteitä, joista hän kieltäytyy. Jos potilas ja lääkäri eivät ole samaa mieltä hoidosta voi lääkäri päättää hoidosta lääketieteellisten syiden perusteella.

Suomessa potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta tai toimenpiteestä, vaikka se olisi tarpeellinen hänen terveyttään ajatellen. Jos potilas kieltäytyy hoidosta, on kieltäytymisestä tehtävä merkintä potilasasiakirjoihin. Henkilö voi myös halutessaan ilmaista hoitoa koskevan tahtonsa tulevaisuuden varalle, mutta tästä on tehtävä erillinen potilaan tahdon ilmaiseva asiakirja kuten elämänlaatutestamentti. RKP:n mielestä näiden suuntaviivojen muuttaminen ja eutanasian kirjaaminen laissa olisi askel lähemmäksi aktiivisen eutanasian hyväksymistä, jota RKP puolueena ei kannata. Passiivisen eutanasian hyväksyminen käsitteenä johtaisi väistämättä vaikeisiin tulkinnallisiin tilanteisiin. Hoidon tavoitteena tulisi aina olla ihmishengen pitkittäminen eikä lyhentäminen. RKP on muun muassa todennut, että meillä on jo olemassa hyvä saattohoito.

Mielestäni kaikkein tärkeintä on kunnioittaa ihmisen omaa tahtoa. Hyväksyn nykyisen käytännön, eli sen, että ihmiselle ei tehdä hoitotoimenpidettä silloin, kun tiedetään potilaan olevan vaikeasti kuolemansairas. Esimerkiksi elvyttämättä jättämisen tavoitteena on välttää lisäämästä potilaan kärsimyksiä elvytys- tai muilla tehohoitotoimenpiteillä tilanteessa, jossa nämä toimenpiteet eivät potilaan vaikean sairauden takia enää pidennä hänen elämää. Mielestäni saattohoito on myös tärkeää, sillä sen tarkoituksena on tehdä potilaan jäljellä oleva elämä mahdollisimman hyväksi ja lieventää hänen kiputilojaan, kun parantavaa hoitoa ei enää ole. Tilanteissa, joissa potilas ei sairauden takia voi tehdä itse päätöstä (kuten muistisairaus), on tärkeää kuunnella potilaan lähiomaisia tai hänen laillista edustajaansa sekä hoitohenkilökuntaa, jotta hoito vastaisi parhaiten potilaan omaa tahtoa ja olisi hänen edun mukainen.